Tämä blogi on lähtenyt liikkeelle etätyön aiheuttamasta tuskasta. Maaliskuun puolessavälissä siirryin Helsingin keskustassa sijaitsevasta, kauniista ja viihtyisästä toimistosta kotiin. Eli siis jäin aamuisin kotiin. Työmatka lyheni aika reippaasti. Enää en matkustanut Vantaalta Helsinkiin bussi-juna yhdistelmällä vaan siirryin kolmen metrin verran maakuuhuoneesta keittiöön.
Samaan aikaan kun toimisto siirtyi kotiin, peruuntuivat kaikki seminaarit, tapaamiset, tiedotus- ja verkostoitumistilaisuudet. Kaikki lounastapaamiset siirtyivät hamaan tulevaisuuteen ja työn ulkopuoliset iltakokouksetkin siirrettiin verkkoon. Olin aiemmin juossut aamusta iltaan paikasta toiseen. Nyt olin yhtäkkiä vain kotona.
Koska itselläni ei käynyt mielessäkään, että etätyöskentely jatkuisi muutamaa kuukautta pidempään, en kiinnittänyt mitään huomiota tapaani työskennellä. Aika meni yrittäjien tukemiseen, tiedottamiseen, asioiden selvittelyyn ja ihmettelyyn.
Mitä oikein tapahtuu ja kuinka kauan tämä kestää?
Koronakriisissä siis minä kärsin etätyöstä, vaikka oikeasti oli kysymys isosta kriisistä yrittäjille, työntekijöille, kunnille ja koko Suomelle. Se, että muilla menee vielä huonommin, ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, ettei minun pitäisi pitää huolta omasta työhyvinvoinnista.
Melko pian huomasin, että keittiön pöytä ei ole ergonomian kannalta paras paikka työskennellä. Se ei ole sitä, vaikka kirjoista, kattiloista ja kukkaruukuista yritin rakentaa eri korkuisia tasoja aidon sähköpöydän puutteessa. Melko äkkiä oli selkä siinä kunnossa, että kaikki istuminen alkoi vihloa.
Kesä piristi mieltä ja vähensi istumista paljon. Mutta kun syksyllä saapui jälleen sekä korona että pimeys, alkoi kokonaisvaltainen väsymys ja uupumus valtaa tilaa. Jotain oli siis tehtävä. Ehkä päiväkirjan eli blogin kirjoittaminen helpottaa. Ehkä löydän kohtalotovereita. Ehkä opin joku päivä tekemään etätöitä järkevästi.